Lukeminen on ollut lapsuudesta lähtien yksi tärkeimmistä harrastuksistani. Ensimmäiset lukemani kirjat taisivat olla Enid Blytonin Viisikko- ja Seikkailu -sarjojen teokset. Niihin tutustuin peruskoulutaipaleeni ensimmäisinä vuosina. Varsinainen palava innoitus antoi kuitenkin odottaa itseään vielä muutaman vuoden. Kirjoja aloin ahmia kunnolla vasta halutessani tutustua muutaman kirjoihin perustuvan TV-sarjan alkuperäislähteisiin. Niihin palaan ehkä vielä tulevaisuudessa. On jotenkin hämmentävää näin jälkikäteen huomata että televisio on ollut ratkaisevassa osassa yhden elämäni tärkeimmän osa-alueen synnyssä. En voi uskottavasti torua yhä enemmän tietokoneen ja TV:n ääressä aikaansa viettäviä nuoria. Sieltä ne omatkin juuret löytyvät.

Kirjallisuus on minulla vahvasti kytketty vuodenaikaan. Kirjojen maailmaan on helpompi heittäytyä ajanjaksolla helmikuusta elokuuhun. Loppuvuodesta se ei tahdo onnistua vaan yrittäessäni lukea, saatan huomata, ettei minulla ole mitään käsitystä viimeisten sivujen tapahtumista. Kun näin tapahtuu on ymmärrettävä keskittyä muihin asioihin. Uuden lukuperiodin aloittaminen vuoden vaihteen jälkeen tulee yleensä aloitettua jollain tutulla klassikolla. Viime vuosi oli kuitenkin poikkeus, sillä sain aloitettua lukuputkeni jo joulukuun alkupuolella Charles Dickensin omaelämänkerrallisella mestariteoksella. 

Dickensiltä olin aikaisemmin lukenut muutaman kirjan. Joulutarinan luin jo vuosia sitten ja Suuriin odotuksiin ja Kahteen kaupunkiin tutustuin elokuussa 2010. Tuolloin lukeminen oli jo melko vaikeaa, joten en välttämättä saanut niistä kaikkea irti. Suuria odotuksia pidin jopa pienenä pettymyksenä, mutta se onkin perinteisesti jakanut lukijoitaan kahteen leiriin. 

Copperfieldiin suhtauduin aluksi pienellä varauksella, mutta jo ensimmäisten lukujen jälkeen huomasin kuitenkin huoleni turhiksi. David Copperfieldin maailmaan oli todella helppo astua eikä sieltä tahtonut tulla pois. Vajaa tuhat sivua tuntui menevän hetkessä.

Ehkä kirjan parasta antia oli mielenkiintoinen henkilökaarti. Hahmot olivat ehkä osittain yksiulotteisia, mutta se ei haitannut. Dickensillä on tapana tehdä hahmoistaan melkoisen yksiulotteisia, mutta tämä ei ole missään nimessä negatiivinen asia. Siinä missä Suuria odotuksia kuvasi naiset hankalina olentoina ovat Copperfieldin naiset puhtoisia enkeleitä. Toki poikkeuksiakin löytyy kuten Davidin isäpuolen sisko neiti Murdstone.

Tarina alkaa Davidin lapsuudesta ja päättyy jonnekin keski-iän paremmalle puolelle. Matkan aikana koemme niin lapsuuden viattomuuden ja ilkeiden aikuisten harjoittaman terrorin kuin ensimmäiset rakkaudet ja kieroilevat ystävät. Lähes koko tarinan ajan on joku henkilö hoitamassa pakollista pahiksen roolia. Ensin se on isäpuoli herra Murdstone ja loppupuolella mateleva ja hyvin nöyrä Uriah Heep. Mielenkiintoisin pahis on kuitenkin Davidin lapsuudenystävä James Steerforth. Hahmon todellisen luonteen ja tulevat tapahtumat voi ennakoida jo ensikuvauksista lähtien.

On mielenkiintoista havaita että kirjan nimihenkilö ei missään vaiheessa ota itselleen sankarin viittaa. Hän on pikemminkin sivustakatsoja. Tämä tulee erityisen hyvin esille kun hän tyytyy katsomaan piilosta kun hänen ensimmäistä ystäväänsä ja ihastustaan kidutetaan verbaalisesti. David ei myöskään asetu Uriah Heepiä vastaan, vaan todistaa vain miten hänen ystävänsä paljastavat tämän rikokset. Uriah itse tuntuu kuitenkin pitävän Davidia pahimpana vastustajanaan.

Tämä sivustaseuraajan rooli on ehkä selitettävä teoksen omaelämänkerrallisuudella. Dickens ei ehkä ole halunnut asettaa itseään liian vahvasti sankarin rooliin, vaan on pitänyt itsensä neutraalilla alueella.

David Copperfieldin innoittamana päätin jatkaa Dickensillä ja nyt työn alla on vasta viime vuosina suomennettu Kolea talo.  Kirja on selkeästi vaikeampaa luettavaa kuin Copperfield, mutta eiköhän siihenkin pääse kunnolla sisään kun on lukenut pidemmälle.